sunnuntai, 29. heinäkuu 2007

Matkan loppu

Vain viisi viikkoa oli matkani kesto talla kertaa, ja nyt paivani Intian maalla ovat luetut.

Palasin pari paivaa sitten Spitin ihanalta vuoristoseudulta takaisin paakaupunki Delhin tuttuun kaaokseen ja kakofoniaan. Mutta vaistellessani hurjapaisia autoriksha-kuskeja ja pujotellessani ohi kaikenkarvaisten katukaupustelijoiden ja kerjalaisten, hengittaessani sadekauden hautovasta helteesta ja saasteista paksua ilmaa, osa minusta taitaa olla yha jossakin korkealla vuorilla, kirkkaansinisen taivaan alla.

Spiti on kuitenkin ihan toinen maailma kuin tama hektinen ja hallitsematon Intian paakaupunki, joka tuntuu elavan jatkuvasti veitsenteralla: korruptioskandaalit, paallekarkaukset, liikenneonnettomuudet kuuluvat kaupungin arkeen siina kuin lansimaistyyliset kahvilat, joissa kaupungin keskiluokkaiset nuoret juovat cappucinojaan tai ikiaikaiset, vanhasta sivilisaatiosta kertoat monumentit satojen vuosien takaa.

En ehka voi koskaan rakastua Delhiin, mutta pikku hiljaa olen alkanut ymmartaa ja arvostaa sita enemman. Ja ehka tunne on molemminpuolinen, silla eilen sain mielestani lopullisen todisteen, etta olen lapaissyt paasykokeen Intiassa selvitymisesta. Onnistuin nimittain likimain mahdottomassa tehtavassa ja sain neuvoteltua autorikshakyydin virallisen taksamittarin mukaan - ja tama tapahtui kahdesti saman paivan aikana! Yleensahan rikshakuskit alkavat hieroa yhteen kammeniaan vaaleaihoisen turistin nahdessaan ja pyytavat aina vahintaan kaksinkertaista taksaa, eika mittarin kaytosta ole puhettakaan. Voitte siis kuvitella, etta olin aika ylpea suorituksestani - intialainen yhteiskunta on hyvaksynyt minut!

Viela tanaan testaan luovimiskykyjani taalla Delhin kaaoksessa - ja sitten se kaikki onkin ohitse. Nyt kun aikani taalla Intiassa mitataan tunneissa, naen ehka hallitsemattoman kaaoksen, erinakoisten ihmisten kavalkadin ja kaupungin hengastyttavan monisarmaisyyden ruusunpunaisten linssien lavitse, mutta myonnettavahan se on: kylla tata kaikkea tulee taas ikava.

perjantai, 27. heinäkuu 2007

Kunpa nakisitte silmillani

...kunpa kuulisitte korvillani. Se ajatus kavi mielessani niin monta kertaa viimeisen - ihmeellisen ja huikean - viikon aikana. Saatuani tyot suurin piirtein paatokseen taalla Intiassa suuntasin niin nopeasti kuin vain paasin Himalajan vuorille, Spitin maakuntaan. Olen ollut siella aiemminkin ja menettanyt sille tyystin sydameni: sellaista vuoristomaiseman karheaa kauneutta ja jylhyytta en ole nahnyt missaan muualla.

Vietin siis Spitissa unohtumattomia paivia retkeilemalla korkealla, korkealla vuorilla kylasta kylaan ja luostarista luostariin. Muutaman paivan ajan tunsin olevani melkein armoitettu saadessani elaa kuten elin: yksinkertaista elamaa, jonka sisalloksi riitti se, etta herasin aamuisin varhain, kello 6-7 aikaan ja lahdin aamupalan jalkeen vuorille samoamaan. Korkealla vuorilla vasymys alkoi pian painaa jalkoja ja ohut vuoristoilma pakotti haukkomaan henkea, mutta oloni oli jotenkin taydellisen tyyni ja levollinen.

Parina ensimmaisena paivana siirryin joka paiva uuteen paikkaan. Ensimmaisen yoni vietin kylassa, joka on tunnettu tuhatvuotiaasta buddhalaisluostaristaan. Luostari - ja sen ylapuolella sijaitseva linnoitus - sijaitsee valtavan kalliojyrkanteen paalla - se on kuin kotkanpesa, josta voi tahyilla kauas ymparistoon. Paikallisen legendan mukaan linnoitusta ei voikaan valloittaa, mutta jos joku siina joskus onnistuisi, merkitsisi se koko Spitin alueen tuhoa.

Seuraavana paivana kiipesin ensin laheiselle vuoristojarvelle, joka sijaitsee melkein 4200 metrin korkeudessa. Koska alueella ei sada tuskin koskaan, saavat Spitin alueen viljelykset melkein ainoan kasteluvetensa vuoriston kesalla sulavista jaatikoista. Siita syysta myos Dhankarin vuoristojarvi oli siella vieraillessani jo melkein kuivunut, vetta oli vain yhdessa kolkassa, mutta maisema oli silti huikea: ymparilla lumihuippuiset vuoret - ja jarven rannalla kivista tehty buddhalainen muistomerkki. Jarvelta palattuani jatkoin viela matkaa seuraavaan kylaan, jossa olin vieraillut aiemminkin. Siella vietin hauskan illan majataloa pitavan tuttavaperheeni vieraana. Istuin perheen keittiossa ja seurasin sukulaisten ja muiden kylalaisten loppumatonta kavalkadia, kun he pistaytyivat kylassa kuka milloinkin.

Ehka unohtumattomimmat pari paivaa vietin kuitenkin Kibberin kylassa, joka sijaitsee reilun 4200 metrin korkeudessa. Kylasta on tullut jonkinlainen turistikohde, koska aiemmin sen vaitettiin olevan maailman korkeimmalla sijaitseva kyla. Niin ei kai kuitenkaan ollut, silla nyt kylalaiset vaittavat kylansa olevan maailman korkein kyla, jonne johtaa ajokelpoinen tie ja jossa on sahkot! Niin tai nain, kyla on kuitenkin huikean kaunis valkoisiksi kalkittuine perinteisine taloineen - ymparillaan jylhat vuoret ja armottomat kalliot. Niin korkealla illat ja yot ovat kylmia, mutta kesalla aurinko paahtaa kuumasti. Paivisin sokaiseva auringonpaiste tekee maisemasta teravapiirtomaisen selkean. Kaikki varit ovat selkean puhtaita: kallioiden ruskea, kylaa ymparoivien herne- ja ohrapeltojen vihrea, talojen valkeus - ja kaiken ylla hohtavan kirkas sininen taivas. Monta kertaa vaeltaessani korkealla kylan ylapuolen vuorilla tunsin olevani niin etuoikeutettu nahdessani sen kaiken - sellaista kauneutta saavat varmaankin nahda ja kokea vain harvat ja valitut.

Ehka jylha ja anteeksiantamaton luonto on myos muokannut alueen ihmisia, silla tuskin missaan Intiassa olen tavannut niin ystavallisia ja vaatimattomia ihmisia kuin Spitissa. Nama buddhalaiset ihmiset ovat myos uskomattoman vieraanvaraisia: eraana paivana Kibberin majataloni nuori emanta pyysi minut mukanaan kavelylle kylan ylapuolella sijaitseville pelloille. Kiipesimme hanen perheensa peltotilkulle, jossa tapasin hanen iakkaan aitinsa ja kaksi rakanokkaista - ja taita vilisevista paistaan ja likaviiruistaan huolimatta - uskomattoman kaunista siskontyttoa. Siella sitten istuimme kaikki sulassa sovussa nauttimassa lounasta pellon laidalla - hymy ja pari haparoivaa Spitin kielen sanaa riitti valillamme kommunikaatioksi.

Haikein mielin lahdin siis taas sielta vuoriston ihmemaasta. Mutta sydamessani tiesin, etta tulen palaamaan sinne viela. Silla Spitissa on jotakin taikaa: se ei nayta kauneuttaan kaikille, mutta ne jotka sen nakevat, eivat voi sita koskaan unohtaa.

 

 

tiistai, 17. heinäkuu 2007

Aiti Ganges

Vaikka Intia muuttuu kovaa kyytia - yhdeksan prosentin vuotuisen talouskasvun siivittamana - yhteiskunnaksi, jonka suurissa kaupungeissa hyviintoimeentuleva keskiluokka elaa hyvin lansimaista elamaa, sain taas vast'ikaan muistutukseen Intian toisista kasvoista. Kolme paivaa, jotka vietin pyhan Ganges-joen varrella Haridwarin kaupungissa, antoivat hyvan tilaisuuden tutkailla, mita hindulaisuus on tana paivana.

Haridwar sijaitsee Gangesin ylajuoksulla, kohdassa jossa joki laskee vuorilta tasangoille. Siksi Haridwaria pidetaan yhtena pyhimmista kaupungeista Gangesin varrella. Siita on osoituksena myos arvoasema, joka sille on myonnetty: Haridwar on yksi neljasta intialaiskaupungista, joka isannoi 12 vuoden valein jarjestettavaa hindujen Kumbh Mela -juhlaa. Kumbh Melaa pidetaan maailman suurimpana uskonnollisena juhlana.

Vaikka Kumbh Melan kaltaiset tapahtumat ovat Haridwarissakin harvinaisia, kuhisee Haridwar silti aina kaukaa, toiselta puolelta Intiaakin, saapuneita pyhiinvaeltajia. Monelle matka on suuri elamys: Haridwarin kaduilla on tavallista nahda nuoria miehia, jotka ovat ajaneet paansa pyhiinvaelluksen merkiksi. Kaupungin kaduilla voi myos nahda hyvin pukeutuneita ja hyvin toimeentulevia keskiluokkaisia kaupunkilaisia kavelemassa avojaloin kohti Gangesin rannan temppeleita. Temppelialueella pyhiinvaeltajat kastautuvat Gangesissa ja monet ottavat myos talteen suuriin muovikanistereihin joen vetta viedakseen pyhaa vetta mukanaan kotiin.

Iltaisin sadat ja tuhannet pyhiinvaeltajat kokoontuvat seuraamaan uskonnollista seremoniaa, jossa temppelien papit siunaavat aiti Gangesia. Joen rannalla seisovat papit pitelevat palavia soihtuja - hinduille tuli on yksi pyhista elementeista - ja pyhiinvaeltajat laulajat pyhia lauluja. Jos ei katso kovin tarkkaan pyhiinvaeltajien vaatetusta - nuoria poikia lansimaisissa tennareissaan ja T-paidoissaan - tai huomaa, kuinka moni seremoniaa seuraamaan tullut tallentaa tapahtumaa kamerakannykallaan, voi melkein kuvitella seuraavansa entisaikaista seremoniaa. Silla jotakin iatonta ja ajatonta on soihtujen valkkeessa tumman joen pinnalla, sointuvissa uskonnollisissa lauluissa ja hindu-pappien yksinkertaisissa asuissa. 

Samaan aikaan Haridwar'kaan ei ole saastynyt kapitalismin kiroilta. Pyhiinvaeltajien ja turistien rahoja ovat vaijymassa kaupungin katuja vieri vieressa reunustavat halvat matkamuistokojut. Kojuista voi ostaa monenlaista halpaa muovikraasaa, kaupan on myos tauluja tai halpoja pienoispatsaita Hindu-jumalista, rukousnauhoja jokaiseen makuun ja naisille varikkaita kasirenkaita. Ikavamman puolen rahastuksesta turisti saa kokea vieraillessaan Ganges-joen temppelialueilla. Siella hanen rahoistaan kilvoittelevat niin erilaiset - enemman ja vahemman epailyttavat - pyhat miehet, jotka tarjoavat puolivakisin siunaustaan; turistien lihavista lompakoista hyotymaan tottuneet vartijat, jotka yrittavat verottavaa istumapaikasta lounaan hintaa kuin liian nuorina rihkamaa kadulle kauppaamaan lahetetyt pikkulapsetkin.

Ei Haridwar'kaan siis mikaan uskonnon ja moraalin keidas keskella kiehuvaa ja kuohuvaa Intiaa ole. Mutta - kaikista vioistaan ja ongelmistaan huolimatta - se on loppumattoman mielenkiintoinen ja monisarmainen kaupunki, jonka huomassa voi yha kokea hetkia jostakin iaisemmasta, kaukaisemmasta ajasta.    

torstai, 12. heinäkuu 2007

Puiden henget

Ehkapa niita on tosiaan olemassa? Jos on, ne tuntuvat kuiskivan viestejaan meille ihmisille ainakin bishnoi-heimolaisten korviin.

Viime viikonloppuna vierailin Rajasthanin osavaltiossa asustelevien bishnoi-heimojen kylissa. Bishnoit ovat tunnettuja aarimmaisesta luonnonrakkaudestaan. Heilla on oma erityinen uskontonsa, jonka perustaja eli tietaakseni 1400-1500-luvulla. He noudattavat 29 elamanohjetta, jotka kehottavat uskovia muun muassa pidattaytymaan vakivallasta mitaan elavaa kohtaan, suojelemaan puita, noudattamaan kasvisruokavaliota ja yksinkertaista elamantapaa.

Siksi tanakin paivana bishnoi-heimojen kylien liepeilla vaeltelee rauhassa antilooppeja ja harvinaisia peuroja, joita ei tavata enaa juuri missaan muualla Intiassa. Bishnoit ovat myos ylpeita historiastaan, jonka ehka huimin osoitus heidan uskostaan on 1700-luvulla sattunut veriloyly, jossa tapettiin yli 350 bishnoita. Veriloyly sai alkunsa, kun paikallinen maharaja lahetti sotilaitaan laheiseen metsaan hakkaamaan puita. Bishnoit asettuivat vastarintaan ja suojelivat omilla ruumiillaan kaadettavia puita. Sotilaita se ei kuitenkaan hidastanut, vaan he tappoivat aseettomat bishnoit.

Bishnoi-heimojen legendojen mukaan kylan naiset ovat myos joskus imettaneet aidittomiksi jaaneiden gasellien tai peurojen vasoja omalla rintamaidollaan.

Tana paivana ulkopuolisen on kuitenkin vaikea erottaa bishnoita muista Rajasthanin puoliaavikolla asuvista heimoista. Etenkin nuori sukupolvi on luopunut perinteisesta miesten puvusta, joka koostui valkoisesta dhotista, eraanlaisesta pitkasta kietaisuhameesta, seka pitkanomaisesta tunikasta ja turbaanista. Nuoret pukeutuvat lansimaalaisittain ja puhuvat sujuvasti hindia oman aidinkielensa ohella. He asuvat myos laheisessa kosketuksessa muiden alueen heimojen kanssa, joten vaikutteet puolin ja toisin leviavat helposti. Alueen heimoja yhdistaa  myos yhteinen ongelma: ilmastonmuutos on vaikeuttanut elannon hankkimista jo entisestaankin kuivalla alueella. Alueen heimot ovat perinteisesti hankkineet elantonsa paimentamalla karjaa, joko vuohia tai kameleita, tai viljelemalla maata. Kylissa koko ikansa viettaneet keski-ikaan ehtineet ihmiset kertoivat minulle muistavansa, kuinka viela heidan lapsuudessaan alueella saatiin kunnon sateita saannollisesti joka sadekautena. Nyt niin ei kuitenkaan ole enaa ollut pitkaan aikaan: viime vuodet - aina tahan kesaan saakka - ovat olleet tavattoman kuivia, niin kuivia etta esimerkiksi oppaanani toiminut heimolainen kertoi, etta hanen lehmistaan moni on kuollut. Siksi kylissa eletaankin nyt vaikeissa oloissa, ja moni vanhempi muistelee haikeana menneita vuosikymmenia, jolloin elannon hankkiminen oli kuulemma paljon helpompaa.

Ilmastonmuutoksesta kielii kuitenkin myos se, etta poikkeuksellisesti juuri vierailuani ennen alueella satoi enemman kuin kertaakaan 24 vuoteen. Hieman kauempana Rajasthanissa koettiin samankaltaisia sateita viime kesana, jolloin kuivalla aavikkoalueella satoi yhtakkia enemman kuin yli sataan vuoteen. Rankkasateiden nostattamissa tulvissa kuoli silloin satoja ihmisia; myos talla kertaa tulvat rikkoivat osittain vanhan padon, minka seurauksena liki 60 000 ihmista jouduttiin evakuoimaan tulvan alle jaavista kylista.

Palattuani takaisin Delhiin kavin haastattelemassa erasta ilmastoasiantuntijaa, joka totesi tallaisten akillisten ja yllattavien saailmioiden lisaantyvan ilmastonmuutoksen johdosta kaikkialla maailmassa lahitulevaisuudessa. Aavikko-oloihin vuosisatojen aikana sopeutuneet Rajasthanin kylalaisetkin voivat siis joutua tottumaan akillisiin tulviin ja yha paheneviin kuivuusjaksoihin. 

Viela Delhissakin muistelin kuitenkin tapaamaani bishnoi-miesta, joka - huolestuneena ilmastonmuutoksen vaikutuksista kotiseudullaan - lahetti terveisia meille kaikille muille ympari maapalloa: Saastakaa puita. Ela ja anna muiden elaa.

lauantai, 7. heinäkuu 2007

Diamonds are the girl's best friend

Tuhannen ja yhden yon satukirjan aarrekatkot taitavat sittenkin olla olemassa, ja ne on piilotettu jonnekin Rajasthanin osavaltion kiireisen paakaupungin Jaipurin uumeniin. Tana paivana tama miljoonakaupungin mittoihin kasvanut kuhiseva metropoli on paalta pain niin kuin mika tahansa iso intialaiskaupunki: sen kadut ovat aamusta iltaan taynna autoriksoja ja moottoripyoria, kaaootisen liikenteen seassa taitavasti puikkelehtivia pikkupoikia ja ymparilla vallitsevasta kaaoksesta piittamattomia lehmia.

Kaikesta kakofoniasta huolimatta Jaipur ei kuitenkaan ole tyystin unohtanut uljasta historiaansa. Kaupunki tunnettiin entisaikaan erilaisten taiteiden ja kadentaitojen mekkana, jonka kasityolaisilta maharajat ja muut hienostosuvut tilasivat upeasti painettuja kankaita ja kasin kudottuja mattoja tai millimetrin tarkasti maalattuja miniatyyrimaalauksia. Mutta ehka kaikkein tunnetuimpia Jaipurin taitelijoista olivat kuitenkin jalokivisepat, jotka takoivat kasin upeita kultakaatyja ja timanttiriipuksia.

Ne ajat eivat enaa palaa, mutta Jaipurin korusepat osaavat yha ammattinsa. Sen sain todistaa omin silmin, kun kiertelin pari paivaa niin Jaipurin pienilla sivukujilla kuin paakadun hienoimmissa koruliikkeissa jututtamassa ihmisia. Sivukujien pienissa ja alkeellisissa pajoissa ahersi nuorukaisia hiomassa Zambiasta tai Myanmarista tuotuja rubiineja tai Brasiliasta tuotuja syvan sinisina valkkyvia safiireja. Nuorimmat pojista olivat vasta vahan toisella kymmenella, mutta hekin tulivat koulun jalkeen katsomaan vanhempien tyota; koska suuri osa tyosta on yha kasityota, hyvaksi korukivihiojaksi tullakseen tyon opettelu on aloitettava jo lapsena.

Hienoimpien kivien tyostaminen on pelkkaa kasityota ja etenkin niiden valoa taittavien sarmien hiominen vaatii erehtymatonta katta ja kehittynytta silmaa. Siihen tyohon kelpaavat vain parhaat, parinkymmenen tyovuoden koulimat ammattilaiset ja siksi ammatti kulkeekin yleensa isalta pojalle. Jaipurissa korukivisepat ovat jo sukupolvien ajan tulleet paaosin sikalaisesta muslimiyhteisosta; juttelin niin korukivenhiojien kuin kauppiaidenkin kanssa, joiden kaikkien perheissa ammatti oli periytynyt neljan tai jopa kuuden sukupolven ajan.

Toisenlaisen ikkunan korukivien maailmaan tarjoavat puolestaan Jaipurin hienoimman kadun arvokkaimmat koruliikkeet, joiden asiakaskuntaan kuuluu niin kuninkaallisia kuin filmitahtiakin. Yhden kaupan ystavallinen omistaja kantoi minun nahtavakseni toinen toistaan upeampia koruja: riipuksen, jossa oli 15 karaatin timantti tai kaadyn, jossa oli kymmenittain mittaamattoman arvokkaita rubiineja seka viela korulippaan, joka oli kauttaaltaan ornamentoitu hopealla ja timanteilla. Saman kaupan seinilla oli muutamia kuvia kaupan asiakkaista: valokuvista tunnistin ainakin Richard Geren ja Goldie Hawn, presidentti Clintonin ja Ruotsin kuningasparin seka yhden Intian entisista paaministereista.

Nahtyani kaikki ne kasin taotut uniikit korut, joiden valmistamiseen voi kulua kuusikin kuukautta, en voinut lopulta kuin huokaista kaupan omistajalle: Olen niin onnellinen, etta maailmassa on joitakin niin kauniita esineita kuin nama korut. Jos ihmiset osaavat tehda kasillaan jotakin nain kaunista, eivat heidan sielunsakaan voi olla tyystin mustia.