...kunpa kuulisitte korvillani. Se ajatus kavi mielessani niin monta kertaa viimeisen - ihmeellisen ja huikean - viikon aikana. Saatuani tyot suurin piirtein paatokseen taalla Intiassa suuntasin niin nopeasti kuin vain paasin Himalajan vuorille, Spitin maakuntaan. Olen ollut siella aiemminkin ja menettanyt sille tyystin sydameni: sellaista vuoristomaiseman karheaa kauneutta ja jylhyytta en ole nahnyt missaan muualla.

Vietin siis Spitissa unohtumattomia paivia retkeilemalla korkealla, korkealla vuorilla kylasta kylaan ja luostarista luostariin. Muutaman paivan ajan tunsin olevani melkein armoitettu saadessani elaa kuten elin: yksinkertaista elamaa, jonka sisalloksi riitti se, etta herasin aamuisin varhain, kello 6-7 aikaan ja lahdin aamupalan jalkeen vuorille samoamaan. Korkealla vuorilla vasymys alkoi pian painaa jalkoja ja ohut vuoristoilma pakotti haukkomaan henkea, mutta oloni oli jotenkin taydellisen tyyni ja levollinen.

Parina ensimmaisena paivana siirryin joka paiva uuteen paikkaan. Ensimmaisen yoni vietin kylassa, joka on tunnettu tuhatvuotiaasta buddhalaisluostaristaan. Luostari - ja sen ylapuolella sijaitseva linnoitus - sijaitsee valtavan kalliojyrkanteen paalla - se on kuin kotkanpesa, josta voi tahyilla kauas ymparistoon. Paikallisen legendan mukaan linnoitusta ei voikaan valloittaa, mutta jos joku siina joskus onnistuisi, merkitsisi se koko Spitin alueen tuhoa.

Seuraavana paivana kiipesin ensin laheiselle vuoristojarvelle, joka sijaitsee melkein 4200 metrin korkeudessa. Koska alueella ei sada tuskin koskaan, saavat Spitin alueen viljelykset melkein ainoan kasteluvetensa vuoriston kesalla sulavista jaatikoista. Siita syysta myos Dhankarin vuoristojarvi oli siella vieraillessani jo melkein kuivunut, vetta oli vain yhdessa kolkassa, mutta maisema oli silti huikea: ymparilla lumihuippuiset vuoret - ja jarven rannalla kivista tehty buddhalainen muistomerkki. Jarvelta palattuani jatkoin viela matkaa seuraavaan kylaan, jossa olin vieraillut aiemminkin. Siella vietin hauskan illan majataloa pitavan tuttavaperheeni vieraana. Istuin perheen keittiossa ja seurasin sukulaisten ja muiden kylalaisten loppumatonta kavalkadia, kun he pistaytyivat kylassa kuka milloinkin.

Ehka unohtumattomimmat pari paivaa vietin kuitenkin Kibberin kylassa, joka sijaitsee reilun 4200 metrin korkeudessa. Kylasta on tullut jonkinlainen turistikohde, koska aiemmin sen vaitettiin olevan maailman korkeimmalla sijaitseva kyla. Niin ei kai kuitenkaan ollut, silla nyt kylalaiset vaittavat kylansa olevan maailman korkein kyla, jonne johtaa ajokelpoinen tie ja jossa on sahkot! Niin tai nain, kyla on kuitenkin huikean kaunis valkoisiksi kalkittuine perinteisine taloineen - ymparillaan jylhat vuoret ja armottomat kalliot. Niin korkealla illat ja yot ovat kylmia, mutta kesalla aurinko paahtaa kuumasti. Paivisin sokaiseva auringonpaiste tekee maisemasta teravapiirtomaisen selkean. Kaikki varit ovat selkean puhtaita: kallioiden ruskea, kylaa ymparoivien herne- ja ohrapeltojen vihrea, talojen valkeus - ja kaiken ylla hohtavan kirkas sininen taivas. Monta kertaa vaeltaessani korkealla kylan ylapuolen vuorilla tunsin olevani niin etuoikeutettu nahdessani sen kaiken - sellaista kauneutta saavat varmaankin nahda ja kokea vain harvat ja valitut.

Ehka jylha ja anteeksiantamaton luonto on myos muokannut alueen ihmisia, silla tuskin missaan Intiassa olen tavannut niin ystavallisia ja vaatimattomia ihmisia kuin Spitissa. Nama buddhalaiset ihmiset ovat myos uskomattoman vieraanvaraisia: eraana paivana Kibberin majataloni nuori emanta pyysi minut mukanaan kavelylle kylan ylapuolella sijaitseville pelloille. Kiipesimme hanen perheensa peltotilkulle, jossa tapasin hanen iakkaan aitinsa ja kaksi rakanokkaista - ja taita vilisevista paistaan ja likaviiruistaan huolimatta - uskomattoman kaunista siskontyttoa. Siella sitten istuimme kaikki sulassa sovussa nauttimassa lounasta pellon laidalla - hymy ja pari haparoivaa Spitin kielen sanaa riitti valillamme kommunikaatioksi.

Haikein mielin lahdin siis taas sielta vuoriston ihmemaasta. Mutta sydamessani tiesin, etta tulen palaamaan sinne viela. Silla Spitissa on jotakin taikaa: se ei nayta kauneuttaan kaikille, mutta ne jotka sen nakevat, eivat voi sita koskaan unohtaa.