Olen palannut jalleen sivilisaation pariin: jatin tanaan aiti Amman
yhteison ja siella saamani uudet tuttavat vahan haikein mielin. Elama
ashramissa oli niin leppoisaa: Ei petkuttavia taksikuskeja, ei mafian
palkkaamia raajarikkokerjalaisia kerjaamassa lanttia, ei jatkuvaa
tunnetta siita, etta olet koko ajan huomion keskipisteena (niin kuin
usein tunnen olevani matkustaessani vaaleana lansimaalaisena naisena
ypoyksin; onneksi nahkani on kuitenkin jo kovettunut niin paljon, etta
en juuri piittaa jatkuvasta tuijotuksesta ja huuteluista). Vain
rauhallisesti soljuvia paivia, joita rytmittivat toistuvat askareet. Ja
tietenkin se upea luonto! Ymparilla vain meri ja palmut, ja siella
taalla merella laiskasti kelluvia kalastaja-aluksia.
Nyt olen kuitenkin taas omillani, eika siinakaan mitaan pahaa ole.
Hankkiuduttuani lahimpaan kaupunkiin loysin jo mukavan hotellin jarven
rannalla ja, mika parasta, nettikahvilan, jossa on supernopea
nettiyhteys - sellaista ylellisyytta olen harvoni kohdannut
kirjoittaessani sahkopostia monenkirjavissa nettiputiikeissa ympari
Intiaa.
Kun puitteet ovat nyt kohdallaan, kaytan taman aikani hyvaksi ja palaan
ajassa yli parin viikon taakse reissuuni Koillis-Himalajan vuorille.
Matkasin siis Rishikeshista taksijeepilla ylos mutkittelevaa ja
mutaista vuoristotieta ensin Josimathin pikky kaupunkiin. Matka kesti
loputtomat kymmenen tuntia: koska vuoristossa oli satanut paljon,
matkamme keskeytyi kaikkiaan viisi (!) kertaa maanvyoryman tukittua
tien. Ihmetella kuitenkin taytyy, etta siellakin, mutkittelevilla
vuoristoteilla kaukana suurkaupungeista, paikalla oli heti kunnioitusta
herattavan kokoinen maansiirtokone taydessa tyon touhussa - eika
aikaakaan, kun tie oli taas puhdistettu sorasta ja kivista.
Josimathin kaupunkiin paastyani marssin pieneen matkatoimistoon ja
jarjestin itselleni seuraavaksi aamuksi yksityisen oppaan. Ja niin siis
lahdettin aikaisin, Dinish-oppaani ja mina, ensin Josimathista autolla
viereiseen pikkukylaan, josta varsinainen urakkamme vasta alkoi: 13
kilometria uuvuttavaa nousua polkua pitkin Gangharian vuoristokylaan.
Mutta minkalainen nousu! Valitsemamme reitti oli samalla ainoa reitti
sikhien pyhalle Hem Kundin vuoristotemppelille, joka sijaitsee 4300
metrin korkeudessa jarven rannalla. Siksi matkalla ei tosiaan ollut
yksinaista: kiivetessamme naimme kaikenikaisia matkalaisia vauvasta
vaariin. Ja ylos ylos kiipesivat kaikki, niin farkkuihin pukeutuneet
nuorukaiset Delhista tai Bombaysta kuin arvokkaasti vanhenevat,
kirjaviin sareihin pukeutuneet isoaiditkin. Nousu Gangharian kylaan
kesti reilut viisi tuntia, joten en voinut kuin ihmetella niita
terasvaareja, jotka kapusivat jyrkkaa vuoristopolkua kuin nuorukaiset.
Vaikka olihan tarjolla myos helpotusta vasyneille matkalaisille: siella
taalla polun varrella oli pienia teehuoneita, jotka tarjosivat
virvokkeita - Pepsia ja Mountain Dew'takin loytyi janoisille
matkalaisille - ja yksinkertaista ruokaa. Ja tietenkin koko matkan
saattoi taittaa halutessaan muulilla tai kantajan selassa, ainakin moni
pikkulapsi sai matkata ylos vuorille kantajan selkaan kiinnitetyssa
avokorissa.
Saavuin siis Ganghariaan pohkeet kivistaen ja miettien, olisiko
sittenkin ollut viisainta valita ensimmaiseksi trekkauskohteekseen joku
vahemman vaativa kohde kuin Intian puoleisen Himalajan korkeimmat
vuoret. Seuraavana paivana olin ihmeekseni kuntoutunut kuitenkin niin
paljn, etta Dinish vei minut vaeltamaan laheiseen luonnonpuistoon,
jonka nimi oli Valley of Flowers. Kukkasia emme siella loppusyksyn
paivina enaa nahneet, mutta muuten maisemat olivat huikaisevan
kauniita: mutkitteleva ja reheva jokilaakso, jota ymparoivat kaikilta
puolita lumihuippuiset vuoret. Seuraavana aamuna lahdimme sitten
viimeiseen ponnistukseen: kiduttavaan kuuden kilometrin nousuun, jonka
aikana nousimme noin kolmen kilometrin korkeudelta Hem Kundin pyhalle
temppelille. Ajatellessani nousua sinne ylos tunnen vielakin ylpeytta
saavutksestani: miten ihmeessa jaksoinkaan nousta huipulle asti,
etenkin kun viimeiset sadat metrt temppelille oli noustava
loppumattoman pitkia ja jyrkkia, epatasaisia kiveen hakattuja portaita.
Mutta mika nakoala huipulta olikaan! Ylhaalla temppeli ja
pyhiinvaeltajille ruokaa tarjoileva keittio. Ja niin kirkkaana
kimalteleva vuoristojarvi ymparillaan lumihuippuiset vuoret. Ja
absurdeinta kaikessa: jarven rannalla kylmassa vuoristoilmassa
kananlihalla seisovia puolipukeisia, isomahaisia ja parrakkaita
sikhimiehia, jotka kavivat vuoronperaan pikaisesti kastautumassa
pyhassa jarvessa:)
Huh! Tarinani uhkaa venya ylipitkaksi. Siis vain lyhyesti
antikliimaksista: ajanpuutteen vuoksi Dinish ja mina olimme paattaneet
matkata viela samana paivana koko matkan alas Hem Kundilta
tienvarsikylaan, josta olimme matkamme aloittaneet. Viela alkumatka
meni hyvin: palasimme takaisin Ganghariaan, missa soimme nopean lounaan
ja aloitimme jalleen 13 kilometrin matkan alas. Melkein puolivaliin
matkaa paastyamme minun piti kuitenkin luovuttaa ja tulla loppumatka
noyryyttavasti hytkyen muulin selassa. Isan geeniperintona saamani
huonot polvet kun aityivat niin pahaksi, etta kavely viela yli viikon
paastakin reissustamme oli kivuliasta. Vaan eipa silti kaduta - polvet
ovat jo entisellaan, ja jossakin sydamessa vaikkyy yha kuva
kirkasvetisesta vuoristojarvesta siella jossain.
keskiviikko, 26. lokakuu 2005
Kommentit