Olen palannut jalleen sivilisaation pariin: jatin tanaan aiti Amman yhteison ja siella saamani uudet tuttavat vahan haikein mielin. Elama ashramissa oli niin leppoisaa: Ei petkuttavia taksikuskeja, ei mafian palkkaamia raajarikkokerjalaisia kerjaamassa lanttia, ei jatkuvaa tunnetta siita, etta olet koko ajan huomion keskipisteena (niin kuin usein tunnen olevani matkustaessani vaaleana lansimaalaisena naisena ypoyksin; onneksi nahkani on kuitenkin jo kovettunut niin paljon, etta en juuri piittaa jatkuvasta tuijotuksesta ja huuteluista). Vain rauhallisesti soljuvia paivia, joita rytmittivat toistuvat askareet. Ja tietenkin se upea luonto! Ymparilla vain meri ja palmut, ja siella taalla merella laiskasti kelluvia kalastaja-aluksia.

Nyt olen kuitenkin taas omillani, eika siinakaan mitaan pahaa ole. Hankkiuduttuani lahimpaan kaupunkiin loysin jo mukavan hotellin jarven rannalla ja, mika parasta, nettikahvilan, jossa on supernopea nettiyhteys - sellaista ylellisyytta olen harvoni kohdannut kirjoittaessani sahkopostia monenkirjavissa nettiputiikeissa ympari Intiaa.

Kun puitteet ovat nyt kohdallaan, kaytan taman aikani hyvaksi ja palaan ajassa yli parin viikon taakse reissuuni Koillis-Himalajan vuorille. Matkasin siis Rishikeshista taksijeepilla ylos mutkittelevaa ja mutaista vuoristotieta ensin Josimathin pikky kaupunkiin. Matka kesti loputtomat kymmenen tuntia: koska vuoristossa oli satanut paljon, matkamme keskeytyi kaikkiaan viisi (!) kertaa maanvyoryman tukittua tien. Ihmetella kuitenkin taytyy, etta siellakin, mutkittelevilla vuoristoteilla kaukana suurkaupungeista, paikalla oli heti kunnioitusta herattavan kokoinen maansiirtokone taydessa tyon touhussa - eika aikaakaan, kun tie oli taas puhdistettu sorasta ja kivista.

Josimathin kaupunkiin paastyani marssin pieneen matkatoimistoon ja jarjestin itselleni seuraavaksi aamuksi yksityisen oppaan. Ja niin siis lahdettin aikaisin, Dinish-oppaani ja mina, ensin Josimathista autolla viereiseen pikkukylaan, josta varsinainen urakkamme vasta alkoi: 13 kilometria uuvuttavaa nousua polkua pitkin Gangharian vuoristokylaan. Mutta minkalainen nousu! Valitsemamme reitti oli samalla ainoa reitti sikhien pyhalle Hem Kundin vuoristotemppelille, joka sijaitsee 4300 metrin korkeudessa jarven rannalla. Siksi matkalla ei tosiaan ollut yksinaista: kiivetessamme naimme kaikenikaisia matkalaisia vauvasta vaariin. Ja ylos ylos kiipesivat kaikki, niin farkkuihin pukeutuneet nuorukaiset Delhista tai Bombaysta kuin arvokkaasti vanhenevat, kirjaviin sareihin pukeutuneet isoaiditkin. Nousu Gangharian kylaan kesti reilut viisi tuntia, joten en voinut kuin ihmetella niita terasvaareja, jotka kapusivat jyrkkaa vuoristopolkua kuin nuorukaiset. Vaikka olihan tarjolla myos helpotusta vasyneille matkalaisille: siella taalla polun varrella oli pienia teehuoneita, jotka tarjosivat virvokkeita - Pepsia ja Mountain Dew'takin loytyi janoisille matkalaisille - ja yksinkertaista ruokaa. Ja tietenkin koko matkan saattoi taittaa halutessaan muulilla tai kantajan selassa, ainakin moni pikkulapsi sai matkata ylos vuorille kantajan selkaan kiinnitetyssa avokorissa.

Saavuin siis Ganghariaan pohkeet kivistaen ja miettien, olisiko sittenkin ollut viisainta valita ensimmaiseksi trekkauskohteekseen joku vahemman vaativa kohde kuin Intian puoleisen Himalajan korkeimmat vuoret. Seuraavana paivana olin ihmeekseni kuntoutunut kuitenkin niin paljn, etta Dinish vei minut vaeltamaan laheiseen luonnonpuistoon, jonka nimi oli Valley of Flowers. Kukkasia emme siella loppusyksyn paivina enaa nahneet, mutta muuten maisemat olivat huikaisevan kauniita: mutkitteleva ja reheva jokilaakso, jota ymparoivat kaikilta puolita lumihuippuiset vuoret. Seuraavana aamuna lahdimme sitten viimeiseen ponnistukseen: kiduttavaan kuuden kilometrin nousuun, jonka aikana nousimme noin kolmen kilometrin korkeudelta Hem Kundin pyhalle temppelille. Ajatellessani nousua sinne ylos tunnen vielakin ylpeytta saavutksestani: miten ihmeessa jaksoinkaan nousta  huipulle asti, etenkin kun viimeiset  sadat metrt temppelille oli noustava loppumattoman pitkia ja jyrkkia, epatasaisia kiveen hakattuja portaita.

Mutta mika nakoala huipulta olikaan! Ylhaalla temppeli ja pyhiinvaeltajille ruokaa tarjoileva keittio. Ja niin kirkkaana kimalteleva vuoristojarvi ymparillaan lumihuippuiset vuoret. Ja absurdeinta kaikessa: jarven rannalla kylmassa vuoristoilmassa kananlihalla seisovia puolipukeisia, isomahaisia ja parrakkaita sikhimiehia, jotka kavivat vuoronperaan pikaisesti kastautumassa pyhassa jarvessa:)

Huh! Tarinani uhkaa venya ylipitkaksi. Siis vain lyhyesti antikliimaksista: ajanpuutteen vuoksi Dinish ja mina olimme paattaneet matkata viela samana paivana koko matkan alas Hem Kundilta tienvarsikylaan, josta olimme matkamme aloittaneet. Viela alkumatka meni hyvin: palasimme takaisin Ganghariaan, missa soimme nopean lounaan ja aloitimme jalleen 13 kilometrin matkan alas. Melkein puolivaliin matkaa paastyamme minun piti kuitenkin luovuttaa ja tulla loppumatka noyryyttavasti hytkyen muulin selassa. Isan geeniperintona saamani huonot polvet kun aityivat niin pahaksi, etta kavely viela yli viikon paastakin reissustamme oli kivuliasta. Vaan eipa silti kaduta - polvet ovat jo entisellaan, ja jossakin sydamessa vaikkyy yha kuva kirkasvetisesta vuoristojarvesta siella jossain.