...Se taitaa tosiaan olla nyt kaynnissa, silla tasta ihmeellisesta reissustani Intiassa on jaljella enaa parisen viikkoa. Mieli on jo vahan haikea, kun ajattelen paluuta, mutta toisaalta olen kylla alkanut ikavoida yha enemman kaikkia teita rakkaita ystaviani ja perheenjaseniani, joten eikohan ole jo aika kiertolaisenkin palata kotiin.

Viimeiset viikot ovat hujahtaneet ohitse niin vauhdilla, etta taman matkapaivakirjankin kirjoittaminen on saanut jaada. Lahdettyani aiti Amman keskuksesta aloitin pitkan matkani kohti pohjoista. Ensimmainen etappini oli Mangaloren kaupunki Karnatakan osavaltiossa, josta kasin tein parin, kolmen paivan reissun sisamaahan, silla halusin vierailla parilla kuuluisalla muinaisella temppelilla. Reissu olikin mukava; temppelit loputtoman yksityiskohtaisine veistoksineen olivat uskomattoman hienoja taidonnaytteita muinaisten kasityolaisten taidoista. Toinen temppeleista oli yha kaytossa, ja tuntui aika uskomattomalta seurata, kuinka uskovaiset yha tungeksivat muinaiselle alttarille, jonka kivet olivat kuluneet vuosisatojen aikana niin sileksi, niin sileiksi. Ja siella, himmeasti valaistulla alttarilla uskovaisia vastassa oli nuori munkki tummanpunaisessa kaavussaan siunaamassa pyhiinvaeltajia taustallaan valtava, tummanpuhuva Kali-jumalan patsas. 

Palattuani Mangaloreen hyppasin taas junaan ja saavuin melkein paivan mittaisen junamatkan paatteeksi Mumbain miljoonakaupunkiin. Kaikeksi yllatyksekseni Mumbai osoittautui hienoksi kapungiksi, silla vierailtuani jo monessa intialaisessa suurkaupungissa olin puolittain paattanyt, etten suuremmin valita niista: kaikkien intialaisten miljoonakaupunkien vitsauksena kun tuntuvat olevan saasteista paksu ilma, loputtomat liikenneruuhkat ja hallitsemattomat jatevuoret. Mumbai oli kuitenkin toista maata: kaupungin keskustassa oli toinen toistaan hienompia, rappeutuneita mutta silti ylvaita kivirakennuksia brittihallinnon ajoilta, ja se tuntui kansainvalisemmalta ja lansimaisemmalta kuin mikaan muu intialainen kaupunki. Ja samaan aikaan se oli kuitenkin sailyttanyt oman intialaisen luonteensa: sokeriruokojuoman tekijat yksinkertaisissa kojuissaan parveilivat yha katujen kulmassa, ja esimerkiksi alueella, jossa hotellini sijaitsi nain tuskin ketaan toista lansimaalaista, vain valkoiseen pukeutuneita muslimimiehia - ja tietysti irrallaan juoksentelevia vuohia ja muita lemmikkeja seka likanaamaisia lapsia.

Mumbaissa ollessani tein yhden haastattelun Bollywood-elokuviin liittyvan juttuaiheen tiimoilta, mutta muutoin kiertelin metropolia tavallisen turistin tavoin. Ja nautin miljoonakaupungin tarjoamista elaman pikkunautinnoista: pitkasta aikaa loysin taas kahvilan, missa sain palasen ihka aitoa suklaakakkua:) Kolme paivaa metropolissa vierahtivat siis nopeasti, ja sen jalkeen oli taas aika lahtea. Talla kertaa matkasin muutaman tunnin paassa sijaitsevaan Igatpurin pikkukylaan, jossa sijaitsee Intian tunnetuin Vipassana-meditaatiokeskus. Pitkin matkaani olin tavannut useita muita matkalaisia, jotka olivat osallistuneet Vipassana-meditaatiokurssille, ja olin kiinnostunut kuulemastani. Siksi olin sen kummemmin asiaa pohtimatta lahettanyt joulukuussa hakemuksen Vipassana-kurssille - kurssit kun ovat niin suosittuja, etta kaikkia kursseille pyrkivia ei voida ottaa vastaan - ja paattanyt, etta kokeilisin meditaatiota itsekin, jos tulisin hyvaksytyksi. Ja kun sain sahkopostiini kutsun tulla Igatpuriin 11. tammikuuta kymmenen paivan kurssille, ei auttanut muu kuin pitaa kiinni paatoksestani, vaikka tiesinkin etta edessa olisi kymmenen paivaa, jolloin minun pitaisi herata joka aamu ennen puoli viitta ja viettaa liki koko paiva meditoiden, puhumatta edes muiden kurssilaisten kanssa. Saavuin siis Igatpuriin aika sekavassa mielentilassa, tietamatta olinko haukkaamassa liian suuren palan. ...Mutta se olkoon toisen tarinatuokion aihe.