Terveiset miellyttavan touristivapaasta Gujaratin osavaltiosta itaisesta Intiasta! Olen viihtynyt taalla mainiosti jo melkein viikon verran, ja viela on pari paivaa jaljella, ennen kuin hyppaan alueen paakaupungista Ahmedabadista yojunaan ja matkaan Delhiin. Huomenna aion kuitenkin viela koitella rajojani: aikeenani on koittaa valloittaa pyha Girnarin temppelivuori, jonka huippu on kai noin 1200 metrin korkeudessa - ei niin paatahuimaavan korkealla, mutta maan kamaralta sen erottaa kuitenkin kuuleman mukaan 10 000 porrasta... Saa nahda pitaako polvivammaisen vuorenvalloittajan kaantya jossakin vaiheessa kesken matkan takaisin! Ikimuistettava kokemus on kuitenkin varmasti tiedossa, silla vuori on tunnettu pyhiinvaelluskohde, joten matkallani huipulle saan varmasti paljon seuraa valkoisiin pukeutuneista pyhiinvaeltajista.

Mutta nyt takaisin Igatpurin kylaan Mahastrartan osavaltioon, missa utelias journalisti koputtelee parhaillaan Vipassana-meditaatiokeskuksen ovea - hermostuneena, mutta aikeenaan kestaa seuraavat kymmenen paivaa keinolla milla hyvansa.

Ja luulenpa, etta toimittajan alku olisi kaantynytkin kannoillaan, jos olisi tiennyt mihin oli paansa pistamassa! Silla kymmenen paivan Vipassana-meditaatiokurssi on tosiaankin kaukana lomamatkasta. Vaikka Igatpurin keskuksen tarkoin aidalla suojattu alue oli kaunis ja rauhallinen - ja intialaisittain uskomattoman puhdas, vailla roskan roskaa - suuren osan aikaa vietin laskemalla paivia, kuinka pian paasisin sielta pois. Ja joka paiva koin epatoivon hetkia, jolloin syytin itseani jarjettomasta impulssista, jonka vuoksi vietin paivittain 10 tuntia istumalla epamukavasti lattiatyynylla silmat kiinni ja seuraamalla ruumiintuntemuksiani. Mutta parin, kolmen ensimmaisen tuskaisen paivan jalkeen koin joka paiva myos yllattavia rauhan ja taydellisen keskittymisen hetkia - pari kertaa olin jopa pahoillani, etta kongi soi meditaatiohetken paattymisen merkiksi!

Vipassana-tekniikkahan on itsessaan yksinkertainen, ja juuri siksi epailin ainakin itse koko ajan, voisiko se toimia. Kurssilaiset heraavat joka aamu kukonlaulun aikaan ja viettavat lepohetkia lukuunottamatta lahes koko paivan meditoiden joko suuressa salissa muiden kanssa tai omassa nimikkokammiossaan. Mutta Vipassana-meditoija ei ole suinkaan vapaa antamaan ajatustensa juosta, vaan ensimmaiset paivat han keskittyy taltuttamaan mielensa loputonta ajatusrumbaa - metodina on, etta opettelet seuraamaan hengityksesi kulkua nenassasi! Kaytannossa vietat siis kymmenen tuntia joka paiva liki kolmen paivan ajan seurailemalla, kulkeeko hengityksesi vasemman vai oikean sieraimen kautta... Joka paiva vaikeusastetta nostetaan kuitenkin hieman, ja yllattaen huomaat kykenevasi huomaamaan yha pienempia muutoksia.

Sen jalkeen saat ryhtya seuraamaan ruumiintuntemuksiasi kaikkialla kehossasi, ja paivien kuluessa pystyt tuntemaan yha pienempia muutoksia: tunnet, kuinka veri kulkee pulssin mukaisesti sykayksittain suonissasi ja huomaat, etta joka kerta kaydessasi jarjestyksessa lapi eri ruumiinosiasi, tuntemukset ovat erilaisia. Ja tama onkin koko tekniikan ydin. Vipassana-meditaatiossa yritetaan opettaa kurssilaisille oman ruumiin tutkimisen kautta, etta todellisuus, kaikki ymparillamme on koko ajan samaan tapaan muutoksen tilassa kuin jokaisen oma ruumis. Taustalla on ajatus, etta kuvamme ymparoivasta todellisuudesta on aina puutteellinen, koska emme seuraa todellisuutta objektiivisesti vaan kuvaamme siita varittavat toisaalta toiveemme, toisaalta halumme valttaa ikavia kokemuksia. Oman ruumiin tuntemuksien objektiivisen seuraamisen - kipu ei ole yhtaan pahempi kuin lammin, hyva tunne jossakin osassa kehoa - on tarkoitus opettaa samanlaista asennetta muuhunkin elamaan: elamassa ei voi valttya kivulta ja surulta, mutta nekin tuntemukset menevat ohitse, kuten kaikki elamassa. Ja kun surun ja ikavat kokemukset ottaa vastaan rohkeasti, koittamatta vaistella niita tai painaa niita unholaan, ne menevat nopeammin ohi kuin vaistelemalla kipua. 

Kirjoittaessani tata tiedan, etta moni teista ystavistani ja sukulaisistani hymahtaa varmasti itsekseen. Ja kyllahan tekniikka kieltamatta omituiselta kuulostaakin, mutta kaytyani lapi kymmenen paivaa itsetutkiskelua ja fyysista epamukavuutta, taytyy epailevaisen toimittajankin myontaa, etta tekniikka toimii. Suurin piirtein viikon loputtoman istuskelun jalkeen, minusta alkoi tuntua, etta tekniikan avulla olin saavuttanut mielen tyyneyden, jonkalaista en ole koskaan kokenut. Ajatuksena on, etta kun mielesi on tyyni ja rauhallinen, alitajuntasi ja normaali tajuntasikin alkaa pikku hiljaa tyostaa elamasi solmukohtia. Ainakin itse koin, etta opin monia asioita itsestani. ...Enka suinkaan ollut ainoa! Kurssin viimeisena paivana me kurssilaiset saimme taas alkaa puhua, joten juttelin monen kurssilaisen kanssa heidan kokemuksistaan, enka tavannut yhtakaan, joka olisi katunut osallistumistaan kurssille. 

Mutta kovaa tyota se oli, uudelle kurssille en olisi heti valmis menemaan. Mutta ehka joskus kuitenkin, silla viela on paljon itsetutkiskelua tehtavana ja uusia asioita opittavana!