Parantelen polviparkojani nyt Ahmedabadin kaupungissa, jonne saavuin varhain tana aamuna matkattuani Junagarhista mukavasti yobussin makuupaikalla kollotellen. Pyha Girnarin vuori Junagarhin kaupungin kupeessa tuli kuin tulikin valloitettua, mutta irvistelematta en kyllakaan alas paassyt. Vuorelle on rakennettu seka upeita jainalais- etta hindutemppeleita, ja pyhiinvaeltajat saavuttavat niista ensimmaiset kavuttuaan noin 3000 askelmaa. Viimeinen hindutemppeli sijaitsee vuorennyppylalla omassa ylhaisessa yksinaisyydessaan, jonne paastakseen pitaa ensin laskeutua alas laaksoon ja sitten taas loputtoman tuntuisia rappusia ylos, ylos, ylos. Kaiken kaikkiaan portaita tulee kavuttua yhteensa 10 000 edestakaisella matkalla lahtopisteesta viimeiselle temppelille ja takaisin, eika tehtava tosiaankaan ole helppo: ainakin itselleni alastulo osoittautui paljon yloskapuamista vaikeammaksi, ja varsinkin viimeiset pari tuhatta porrasta ottivat jo aika koville, kun polviparkani alahtivat kivusta joka askeleella.

Mutta kylla kapuaminen silti kannatti! Ylhaalta vuorelta nakymat ymparoivalle maaseudulle olivat uskomattoman upeat, ja etenkin varhain aamulla, auringon nousun aikaan, kuulaassa aamuilmassa ylos kavutessa niin mieli kuin silmatkin lepasivat henkeasalpaavan kaunista maisemaa tarkastellessa. Ja kuinka hammastyttavaa oli loytaa korkealta vuoren rinteelta toinen toistaan hienompia temppeleita! Mieleenpainuva oli myos juttutuokio eraan vuorella sijaitsevaan luostariin pariksi kuukaudeksi tulleen munkin kanssa, joka tarjosi kupposen teeta vasyneelle retkeilijalle. Puhumattakaan viimeisesta hindutemppelista, todellisesta kotkanpesasta vuoren kielekkeella: yksinkertainen sementista rakennettu maja peltikattoineen, ja siella kaksi oranssiin kaapuihin pukeutunutta munkkia siunaamassa hindu-pyhiinvaeltajia.

Aikani tietokoneella on nyt kaytetty, mutta koitan paasta viela kerran kirjoittamaan tahan matkapaivakirjaani ennen paluutani Suomeen. Suomesta ja Eerikinkadulta minut tavoittaa taas viikon paasta.