Matkattuani jeepilla noin 16 tuntia mutkaisia ja kuoppaisia vuoristoteita olen jalleen palannut sivilisaation pariin. Saavuin eilen yolla tanne Shimlan kaupunkiin, joka sijaitsee Himalajan vuoriston helmoissa. Viela brittihallinnon aikana kaupunki oli Intian kesahelteisiin kyllastyneiden brittivirkailijoiden pakopaikka: siksi se on tana paivana erikoinen risteytys Intiaa - kadut ovat taynna rikkaita intialaisia turistirouvia, jotka ovat pukeutuneet kimalteleviin sareihin ja siella taalla seisoskelee jokunen toimeton lehma - ja 1800-luvun brittilaisarkkitehtuuria. Kaupunki on tunnettu haamatkakohteena, ja keskustasta loytyykin toinen toistaan viehattavampia kolonialismin aikaisia satavuotiaita hotelleja ja kaikenkarvaisia turistipuoteja. 

Taman ihmisvilinan keskella olenkin nyt yhtakkia vahan pyoralla paastani, silla viimeisen viikon ajan ainoaa yhteyttani ulkomaailmaan on edustanut parina paivana kasiini saanut paivan vanha englanninkielinen sanomalehti. Lahdettyani Manlista matkasin nimittain yhteisjeepilla 11 tunnin matkan kauas Spitin vuoristoseudulle, joka sijaitsee ihan Tiibetin rajan lahistolla. Vaikka matka kuoppaisilla vuoristoteilla vei voimat, en katunut paatostani lahtea Spitiin tippaakaan: mitaan niin uskomattoman karua ja samalla kaunista vuoristomaisemaa en ole nahnyt missaan. Spitin alueella on ympari vuoden hyvin kuivaa, monin paikoin vuorten rinteilla ei kasva juuri mitaan, vaan kaikkialla nakyy vain korkeita - lumihuippuisiakin - vuoria ja kivi- ja soraeramaata. Naihin karuihin olosuhteisiin ovat sitkeat spitilaiset kuitenkin asettuneet asumaan, ja alueelta loytyykin yli tuhatvuotisia, upeasti koristeltuja buddhalaistemppeleita.

Koroteltyani jeepilla Manalista Spitin suurimpaan kaupunkiin Kazaan vietin siella vain yhden yon ja lahdin heti seuraavana paivana pikkureppu tayteen pakattuna patikkamatkalle lahiseudun kyliin. Reissuni kesti yhteensa nelja paivaa, ja joka paiva matkasin kylasta tai luostarista toiseen. Ne nelja paivaa kuuluivat varmasti hienoimpien matkakokemuksieni joukkoon. Aamuisin lahdin varhain, seitseman jalkeen, patikoimaan ja kuljin muutaman tunnin matkan korkeita vuoristopolkuja seuraavaan majapaikkaan. Vaeltaessani kylien valia kohtasin matkalla tuskin ketaan ihmisia: kaikkialla ymparilla nain vain huiman kauniita vuoristomaisemia ja siella taalla jakkeja tai paksukarvaisten lehmien laumoja. Korkeimmillaan kipusin varmaankin noin 4800 metriin, alueella sijaitseva yli kuuden kilometrin korkeuteen yltava huippu tuntui olevan melkein kaden ojentaman paassa.

Maisemien ohella hienoa oli kuitenkin paikallisten ihmisten ystavallisyys. Joka yo yovyin jonkun paikallisen perheen luona: yhtena yona myos paikallisessa pikkuluostarissa, jossa munkit tarjosivat minulle yosijan ja yksinkertaisen paivallisen, pistivatpa viela aamulla evaaksi mukaan tiibetilaista leipaa. Paikallisten perheiden talot olivat usein aika yksinkertaisia: katto oli rakennettu tiiviiksi risuista ja maasta ja lattia oli tiukaksi poljettu maalattia. Silti sain nauttia naiden perheiden luona uskomattomasta ystavallisyydesta, ja aina kun menin ulos kiertelemaan kylien kujille, minut ymparoi pian uskomattoman likaisten lasten joukko, jotka halusivat minun ottavan heista valokuvan. Siksipa patikkaretkeltani kertyi paitsi tukku unohtamattomia muistoja myos suuri maara hienoja valokuvia.

Vasta viimeisena paivana onneni kaantyi, silla jyrkka polku korkealla sijaitsevasta vuoristokylasta toiseen, 600 metria alempana sijaitsevaan kylaan oli vankkyrapolvilleni liian kova pala. Paasin kuin paasinkin konkkaamaan vaivalloisesti paamaaranani olevaan kylaan, mutta sen jalkeen en voinut enaa kavella irvistelematta minnekaan. Siksipa jouduin paattamaan patikkamatkani paivaa suunnittelemaani aiemmin ja palaamaan Kazan kaupunkiin yhteisjeepilla seuraavana paivana. Vaikka patikkareissuni paattyi siis yhtakkia ja vahan ikavissa merkeissa, muistan silti ajatelleeni jyrkkaa vuoristopolkua pitkin ontuessanikin, etta en haluaisi vaihtaa paikkaa kenenkaan kanssa - sellaisia huikaisevia elamyksia ei elamassa koe usein.

Nyt on patikkaretkestani kulunut jo muutama paiva. Kazaan palattuani lahdin seuraavana paivana paikallisbussilla Tabon kaupunkiin, jossa sijaitsee yli tuhat vuotta vanha buddhalaisluostari. Luostaria pidetaan yhtena maailman parhaiten sailyneista luostareista, jotka edustavat lansitiibetilaista buddhalaistaidetta. Eilen aamulla aioin sitten aloittaa pitkan ja polyisen bussimatkan takaisin sivilisaation pariin, mutta onnekseni sainkin sitten kyydin paikallisen trekkausmatkoja jarjestavan matkatoimiston jeepissa. Alkumatkasta mukana oli myos muita turisteja, mutta puolet matkasta kyydissa olin vain mina. Ja kun lopulta saavuimme noin 16 tunnin ajomatkan jalkeen tanne Shimlan kaupunkiin kahden jalkeen aamuyolla, nuori herrasmieskuljettaja vei minut nukkumaan kotiinsa, koska kaikki hotellit olivat yolla kiinni. Aamulla herasin siis taman kuljettajan kotona, minka jalkeen nuorukainen vei minut ensin veljenvaimonsa luokse aamupalalle ja sen jalkeen hotelliin - eika tietenkaan huolinut maksuksi koko pitkasta matkasta tai majapaikasta lantin lanttia.

Nyt on aika lopettaa kirjoitusmaratoonini. Huomenna lahden taas jatkamaan matkaani eteenpain. Paamaarana on Dharamshalan kaupunki, joka on Dalai Laman pakolaishallinnon keskus Intiassa. Sinnekin matkaa on kymmenen tuntia, joten yritan aloittaa bussimatkan heti aamuvarhaisella. 

Lampimia terveisia kaikille teille ystaville ja sukulaisille koti-Suomeen, ja kiitos kommenteistanne - luen niista jokaikisen tarkasti ja hartaudella.