Olen vihdoin jattanyt taakseni Siem Reapin kaupungin ja saapunut Kambodzhan paakaupunkiin Phnom Peniin. Loppujen lopuksi paadyin viettamaan Siem Reapissa ja sen lahiymparistossa puolisentoista viikkoa - paljon pidempaan kuin alun perin aioin - mutta minusta ei tunnu, etta hukkasi aikaani.

Viimeiset nelja, viisi paivaa Siem Reapissa kiertelin lahiympariston kylissa ja nain ja opin taas paljon uutta. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kun katselee Siem Reapin kaupunkiin toinen toisensa viereen kohoavia huippuhotelleja, Siem Reapin maakunta on toiseksi koyhin koko Kambodzhassa. Jo 15 kilometrin paassa kaupungin keskustasta on kokonaan toinen maailma: polisevia hiekkateita, auringon karrelle polttamia peltoja ja pienia kylia, joiden talot ovat yksinkertaisia, puusta ja kevyesta bambukaarnasta rakennettuja pienia majoja. Talojen valissa juoksentelee vapaana monenkirjava joukko kotielaimia: lihavia emakoita, notkoselkaisia lehmia ja vesipuhveleita, koiranpentuja, ankkoja. Ja tietenkin likanaamaisia pienia lapsia, ilkosillaan, ilman rihman kiertamaa. 

Siem Reapin kokema turistibuumi ei ole tuonut helpotusta naiden kylien koyhyyteen. Eraassa kylassa haastattelin naista, joka yrittaa elattaa perhettaan keskimaarin 1,25 dollarilla paivassa. Perheeseen kuuluu kahdeksan lasta, joista viisi asuu yha kotona. Perhe elaa kadesta suuhun viljelemalla pienta, alle kahden hehtaarin kokoista maatilkkua, jota viljelee myos vahimman, jo naimisissa olevan, pojan perhe. He kasvattavat lahinna riisia, josta lahes kaikki menee perheen omaan kayttoon - myytavaa ei juuri jaa. Niinpa ainoa rahallisen tulon lahde ovat satunnaiset hanttihommat, joita perheen isommat lapset tekevat Siem Reapissa rakennustyomailla.

Ehka suurin ongelma alueen kylissa on kuitenkin tietamattomyys. Alueen ihmisista jopa 70 prosenttia ei osaa lukea tai kirjoittaa. Vaikka perheiden lapset kayvat nykyisin koulussa, he joutuvat yleensa lopettamaan koulunkayntinsa kuuden vuoden jalkeen, koska perheilla ei ole varaa maksaa koulutarvikkeita, kun lapset joutuisivat siirtymaan kylakouluista kauempana sijaitseville yla-asteille. Lapsia tarvitaan myos kotona apuna maatilan toissa.

Oppimattomuudella ja tietamattomyydella on kalliit seuraamukset. Koyhimmissa kylissa juuri kenellakaan perheista ei ole edes ulkokaymalaa, ja kun myos perheiden kotielaimet juoksentelevat pihapiireissa vapaana, kylien hygieniataso on hyvin heikko. Siksi kylalaiset sairastelevat jatkuvasti - kylissa leviaa niin lavantauti kuin ripulikin. Ongelmana on myos kelvoton juomavesi. Vaikka ihmiset tietavat, etta juomavesi tulisi ainakin keittaa ennen juomista, sekin varotoimi jaa usein kiireessa tekematta.

Toivoa paremmasta tulevaisuudesta on kuitenkin nakyvissa. Eras paikallinen avustusjarjesto on aloittanut suuren projektin naissa kylissa opettaakseen ja kouluttaakseen ihmisia hygienian tarkeydesta ja auttaakseen heita kamppailemaan koyhyytta vastaan. Jarjesto rakentaa myos ohjelmaan osallistuville perheille pienta omavastuuosuutta vastaan kaymalan ja mekaanisen vedenpuhdistusfiltterin. Ensimmaiset tulokset ovat rohkaisevia: haastattelin kylapaallikkoa, joka kertoi minulle, etta hanen kylassaan esimerkiksi lavantautitapaukset ovat vahentyneet ohjelman alkamisen jalkeen dramaattisesti. Aiemmin jopa 40 prosenttia kylalaisista sairasti vuosittain lavantaudin, nyt enaa pari prosenttia. Elakoon ulkohuussi!

Ehka mieleenpainuvimman vierailun tein kuitenkin viime viikonloppuna Siem Reapin lahistolla sijaitsevaan kelluvaan Kompong Phlukin kylaan, joka sekin kamppailee koyhyyden keskella - kuitenkin hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin maaseudun muut kylat. Kopmpong Phluk sijaitsee nimittain Kambodzhan suurimman jarven suistoalueella. Sadekauden aikana koko kyla on vesien ymparoima, ja talosta taloon voi liikkua ainoastaan veneilla. Nyt, kuivan kauden alkuvaiheessa, osa kylasta on jo kuivalla maalla ja vain kylan alavin osa on yha vesien saartamana.

Paastakseen kylaan matkailijan on tultava lahimmasta mantereella sijaitsevasta kylasta ensiksi polisevaa polkua pitkin moottoripyoralla halki peltoalueen, joka on sadekauden aikana kokonaan tulvan peittama. Siksi kylaan ei johda pysyvaa tieta, vaan pelkka huonokuntoinen, useiden kilometrien mittainen ajoura, joka johtaa mangrove-poheikon peittamaan joen poukamaan. Sielta kylaan pyrkivan vierailijan on viela vuokrattava vene loppumatkaksi. 

Matkan vaivat unohtuvat kuitenkin nopeasti, kun kyla lopulta avautuu silmien edessa: kylan kaikki talot on rakennettu korkeiden, jopa kymmeneen metriin kohoavien, tolppien varaan, ja saan harmaaksi patinoimat lautaseinaiset talot seisovat kylki kyljessa kylan keskella virtaavan kanaalin molemmin puolin. Kaikki kylan asukkaat ovat kalastajia, ja jo puoli neljan aikaan aamulla ensimmaiset, kauas Ton Sap -jarven selalle suuntaavat kalastajaveneet katoavat aamuyon pimeyteen. Pari tuntia myohemmin osa kylalaisista soutaa pikkuruuhillaan heittoverkkojensa kanssa etsimaan kalaa laheisesta mangrove-metsikkosta. Elannon hankkiminen kalastamalla on kuitenkin nykyisin hyvin vaikeaa: Ton Sap -jarvessa ei enaa ole juurikaan kalaa, silla jarvi on kalastettu miltei tyhjiin. Kaikki kylan kalastajat, joiden kanssa juttelin, valittivat etta heidan on hyvin vaikeaa elattaa perheensa kalastuksella, koska kalansaaliit ovat pienia ja jaljelle jaaneet kalat paaosin pienikokoisia. Siksi kylassa onkin nyt aloitettu ekoturismiprojekti, jonka toivotaan tuovan kalastajaperheille lisatienesteja. Jo nykyisin vahintaan pari, kolmekymmenta turistia vierailee kylassa paivittain, mutta paaosa heista kulkee vain kylan halki vuokraveneella pysahtymatta juurikaan itse kylaan. Nyt kylalaiset toivovat, etta tulevaisuudessa yha useampi turisti jaisi kylaan yoksikin - ja kuluttaisi siten enemman rahaa kylassa. 

Vietettyani itse - ainoana turistina - yon yhden sikalaisen perheen luona, en voi kuin lampimasti kannustaa muitakin tekemaan niin - unohtumaton kokemus jos mika! Tata turismiprojektia voin minakin kannattaa.