Viimeisesta kirjoituksesta on vierahtanyt aikaa, silla kuluneet pari viikkoa ovat olleet melkoista hullunmyllya. Viela reilu viikko sitten olin kaukana Kambodzhan takamailla, kun jouduin tekemaan akillisen paatoksen palata kotiin. Sen jalkeen olen ollut lahes jatkuvasti tien paalla matkaten kohti maaranpaatani Delhia. Delhiin saavuin monen mutkan kautta pari paivaa sitten, ja huomenna lennan jo takaisin Eurooppaan.

Viela ei kuitenkaan ole lahdon aika, ja ennatan kertoa Kambodzhan ehka kauneimmasta ja erikoisimmasta maakunnasta Mondulkirista, jossa vietin unohtumattoman viikon. 

Mondulkiri on kymmenen polyisen tunnin ajomatkan paassa Phnom Penhista sijaitseva maakunta, erikoinen ei-kenenkaan-maa Vietnamin ja Kambodzhan rajalla. Kuivan kauden aikana se on punaisen mullan maa, ja etenkin auringonlaskun aikaan sen pyoreat kukkulat saavat uskomattoman kullanpunaisen hehkun. Tuulisilla kukkuloilla siella taalla nokottaa tuulen tuivertamia puita, ja myos pienet kylat hakevat suojaa tuulen voimalta kukkuloiden lomasta. Vaikka maakunta on kokenut melkoisen vaestobuumin, siella asuu nykyisinkin enintaan 50-60 000 ihmista, joista 80 prosenttia kuuluu erilaisiin etnisiin vahemmistoihin. Nama vaikeiden saaolojen ja koyhyyden koulimat ihmiset ovat vahan kuin ymparoivat kukkulat: heidan kasvonsa ovat usein auringon ja tuulen pieksamia, ja he ovat kestavia ja pienikokoisia. 

Itse en unohda varmaan koskaan niita paria paivaa, jotka vietin oppaani kanssa paikallisen, hyvin koyhan perheen vieraana pienessa, noin 800 asukkaan kylassa. Tama kultainen perhe tarjosi meille majapaikan vaatimattomassa majassaan, jonka ainoita huonekaluja olivat kolme suurta laveria seka poyta. Majan seinat oli rakennettu bambusaleista ja katto sitruunaruohosta, lattia oli pelkka maalattia. Sahkoja ei ollut, niin kuin ei ollut muuallakaan kylassa. Majan ulkopuolelle perhe oli lisaksi rakentanut keittokatoksen, jossa valmistettiin ruoka. Metsan reunassa sijaitsi alkeellinen ulkohuussi, ja usean perheen majojen muodostamassa pihapiirissa oli kaivo. 

Mondulkirin asukkaista osa harjoittaa yha perinteisia luontouskontoja, mutta isantaperheeni oli kaantynyt kristinuskoon. Ensimmaisena iltanani kylassa he jarjestivat minulle eraanlaisen kulttuuri-illan - yhtakkia majaan alkoi saapua kylalaisia, heidan joukossaan myos kitaraa kanniskeleva nuori mies. Yksi perheen omista pojista oli saveltanyt paljon omia, kristillisia lauluja, joita han esitti kitaran saestyksella. Valilla aaneen paasivat myos muut kylalaiset, jotka esittivat perinteisia kansanlauluja. Konsertti tunnelmallisessa, vain parin kynttilan valaisemassa majassa jatkui varmaankin pari tuntia. Muistan varmasti pitkaan kynttiloiden lepattavat liekit ja pieneen majaan ahtautuneiden yli kolmenkymmenen kylalaisen kasvot hamarassa majassa - ja ne kauniit melodiat. 

Seuraavana paivana perheen pari poikaa lahti oppaani kanssa viemaan minua laheisille kukkuloille, jotka ovat muodostuneet joskus tulivuorenpurkauksen seurauksena. Tata nykya alue on tunnettu korukivistaan, joita lojuu kaikkialla kukkuloilla. Paikalliset ansaitsevatkin rahaa keraamalla kukkuloilta korukivia. He hiovat kivet kauniin sileiksi ja myyvat ne - kalliiseen hintaan - alueelle saapuville turisteille.  

Itse paasin kuitenkin keraamaan omat korukiveni paikallisten oppaitteni avustuksella. Jo matka kukkuloille oli unohtumaton - hurjapaiset pojat olivat paattaneet vieda minut moottoripyorillaan mahdollisimman lahelle kukkuloita, joten matkamme taittui pitkin pienia viidakkopolkuja, jotka pienenivat pienenimistaan. Lopulta ajoimme jo lahes lapitunkemattomassa metsassa, jota halkoi vain pieni polku. Monta kertaa jouduin nousemaan moottoripyoralta ja kavelemaan jonkun matkaa, kun raivasimme polkua kyllin leveaksi moottoripyoralle. Raskaat, alhaalle painuneet oksat ja liaanit roikkuivat polun ylla, ja kerran lensin moottoripyoran kyydista melkein selalleni, kun poikkeuksellisen alhaalla roikkuva oksa tarttui huiviini kiinni.

Matkan vaarat unohtuivat kuitenkin pian, kun paasimme kukkuloille. Kukkulat kohosivat vehreina ymparillamme, ja joka puolella jaloissamme naimme valkoisena hohtavia korukivia. Poimin niita taskuuni kourallisen samalla kun kavelimme kohti maaranpaatamme, alueen korkeinta kukkulaa, josta saattoi nahda kymmenen kilometrin paahan Vietnamin puolelle. Ja siella sitten istuimme hiljaisuudessa ja tahyilimme kauas naapurimaan puolelle ja tihean metsan peittamalle viereiselle kukkulalle, jota paikalliset ovat kunnioittaneet vuosisatojen ajan pyhana paikkana. Legendan mukaan kukkulaa hallitsee henki, joka suojelee valtakuntaansa tiukasti: metsassa samoileva vierailija voi poimia nalkaansa ananaksen tai cashew-pahkinoita, mutta jos han yrittaa vieda niita mukanaan pois kukkulalta, han eksyy. Metsan henki tekee taikojaan ja estaa hanta loytamasta enaa tieta takaisin. ...Onneksi olimme varanneet mukaamme lounaan, joten saatoimme jattaa valtakuntaansa mustasukkaisesti vartioivan hengen ananaspuut rauhaan!