Palasin eilen lyhyelta matkalta Vrindavanista. Vrindavan on melko tunnettu pyhiinvaelluskohde, jota pidetaan Krishna-jumalan kotipaikkana. Siksi kaupunkiin saapuu loppumattomana virtana pyhiinvaeltajia kaikkialta Intiasta. Pyhiinvaeltajat vierailevat kaupungin lukuisissa vanhoissa temppeleissa, ja monet heista kiertavat myos vajaan parinkymmenen kilometrin mittaisen pyhiinvaellusreitin - paljain jaloin, kuten perinne maaraa.

Paaosa naista pyhiinvaeltajista on melko hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Sen nakee jo heidan ulkomuodostaan - naisilla on kauniit kirjaillut sarit ja kaikki ovat huolitellun nakoisia. Niinpa pyhiinvaellusturismin ymparille on syntynyt laaja bisnes: turisteille kaupataan kaikenlaista Krishna-aiheista rihkamaa, ja janoisia ja nalkaisia pyhiinvaeltajia palvelevat monenlaiset tienvarsiravintolat.

Vrindavanilla on kuitenkin myos toiset kasvot, joita turistit harvoin nakevat. Pienessa kaupungissa asuu arviolta 16 000 leskinaista, joista suurin osa elaa hirvittavissa oloissa. He ovat tulleet kaupunkiin viettamaan viimeiset elinvuotensa sen jalkeen, kun heidan miehensa ovat kuolleet. Harva on kuitenkaan tullut omasta tahdostaan. Perinteen mukaan Intiassahan nainen siirtyy avioliiton myota osaksi miehensa perhetta. Toisinaan miehen perhe ei enaa halua elattaa leskinaista sen jalkeen, kun taman mies on kuollut. He tuovat lesken Vrindavaniin ja jattavat taman sinne - ilman rahaa tai minkaanlaista suojaa. Vrindavanin naisten joukossa on myos tapauksia, joiden mies on yha elossa, mutta on hylannyt vaimonsa.

Vrindavanissa leskilla on vain vahan mahdollisuuksia ansaita elantonsa. Alue on koyhaa, ja sita paitsi naiset eivat yleensa ole tyoskennelleet kodin ulkopuolella, joten he eivat osaa tehda mitaan palkkatyota. Siksi valtaosa heista paatyy ansaitsemaan hieman henkensa pitimiksi laulamalla pyhia lauluja paikallisissa ashrameissa, uskonnollisissa keskuksissa. Nama keskukset kayttavat avoimesti leskien heikkoa osaa hyvakseen: naiset laulavat joka paiva 8-12 tuntia ja saavat palkaksi ainoastaan kourallisen riisia ja kaksi rupiaa. Summa vastaa alle 10 senttia. Vierailin itse yhdessa keskuksessa ja nain satoja naisia istumassa pimean keskuksen lattialla vieri vieressa. Naisille ei olllut keskuksessa tarjolla minkaanlaisia tiloja, missa levahtaa. Yhdessa nurkassa oli ainoastaan kauas kaytavalle asti haiseva alkeellinen vessa.

Suurin osa leskinaisista ei kuitenkaan asu kadulla, vaan he vuokraavat asunnon yksityisilta markkinoilta muiden leskien kanssa. Se, kuinka heilla on varaa tahan, ihmetyttaa monia avustustyontekijoita, mutta monet ovat kuulleet naisilta itseltaan, etta ainakin jotkut paikallisten ashramien johtajista pakottavat naiset prostituutioon.

Onneksi leskinaisten kamala tilanne on jo melko yleisesti viranomaisten ja hyvantekevaisyysjarjestojen tiedossa. Kaupunkiin on rakennettu joitakin hoivakoteja, joihin lesket voivat tulla asumaan maksutta. Itse vierailin yhdessa keskuksessa, jossa asuu talla hetkella noin 120 naista. Heidankaan olonsa eivat ole kovin kaksiset -he asuvat pienissa ahtaissa, ikkunattomissa huoneissa ja joutuvat yleensa jakamaan huoneensa jonkun kanssa - mutta ainakin he saavat paivittain hyvin syodakseen. Hoivakoti antaa naisille myos vaatteet ja laakkeet.

Siita huolimatta oli jotenkin masentavaa viettaa kokonainen vuorokausi naiden naisten kanssa ja huomata, kuinka tapauksetonta heidan elamansa on. Heidan paivansa kuluvat paaosin rukoillen ja sarisevaa televisiota yhteisissa tiloissa katsellen; joka paiva jotkut naiset ovat myos siivous- tai ruuanlaittovuorossa. Naiden askareiden lisaksi muuta tekemista ei sitten olekaan, ja tunnit tuntuvat pitkilta ja paivat aina samanlaisilta. Monen naisen kasvoilta kuvastuukin jonkinlainen alistuminen, ja kun puhuin parin naisen kanssa, he totesivat vain ettei heilla ole enaa jaljella mitaan mita odottaa: paivat tulevat kulumaan samalla tavalla, kunnes heidan elinpaivansa ovat luetut.

Tuntui pahalta ajatella, etta nama naiset ovat luultavasti ahertaneet koko elamansa perheen hyvaksi ja joutuvat nyt elamaan elamansa viimeiset vuodet ilman laheisiaan, usein perheittensa hylkaamina.