Vain viisi viikkoa oli matkani kesto talla kertaa, ja nyt paivani Intian maalla ovat luetut.

Palasin pari paivaa sitten Spitin ihanalta vuoristoseudulta takaisin paakaupunki Delhin tuttuun kaaokseen ja kakofoniaan. Mutta vaistellessani hurjapaisia autoriksha-kuskeja ja pujotellessani ohi kaikenkarvaisten katukaupustelijoiden ja kerjalaisten, hengittaessani sadekauden hautovasta helteesta ja saasteista paksua ilmaa, osa minusta taitaa olla yha jossakin korkealla vuorilla, kirkkaansinisen taivaan alla.

Spiti on kuitenkin ihan toinen maailma kuin tama hektinen ja hallitsematon Intian paakaupunki, joka tuntuu elavan jatkuvasti veitsenteralla: korruptioskandaalit, paallekarkaukset, liikenneonnettomuudet kuuluvat kaupungin arkeen siina kuin lansimaistyyliset kahvilat, joissa kaupungin keskiluokkaiset nuoret juovat cappucinojaan tai ikiaikaiset, vanhasta sivilisaatiosta kertoat monumentit satojen vuosien takaa.

En ehka voi koskaan rakastua Delhiin, mutta pikku hiljaa olen alkanut ymmartaa ja arvostaa sita enemman. Ja ehka tunne on molemminpuolinen, silla eilen sain mielestani lopullisen todisteen, etta olen lapaissyt paasykokeen Intiassa selvitymisesta. Onnistuin nimittain likimain mahdottomassa tehtavassa ja sain neuvoteltua autorikshakyydin virallisen taksamittarin mukaan - ja tama tapahtui kahdesti saman paivan aikana! Yleensahan rikshakuskit alkavat hieroa yhteen kammeniaan vaaleaihoisen turistin nahdessaan ja pyytavat aina vahintaan kaksinkertaista taksaa, eika mittarin kaytosta ole puhettakaan. Voitte siis kuvitella, etta olin aika ylpea suorituksestani - intialainen yhteiskunta on hyvaksynyt minut!

Viela tanaan testaan luovimiskykyjani taalla Delhin kaaoksessa - ja sitten se kaikki onkin ohitse. Nyt kun aikani taalla Intiassa mitataan tunneissa, naen ehka hallitsemattoman kaaoksen, erinakoisten ihmisten kavalkadin ja kaupungin hengastyttavan monisarmaisyyden ruusunpunaisten linssien lavitse, mutta myonnettavahan se on: kylla tata kaikkea tulee taas ikava.